Jos et halua lukea katkeraa tilitystä, kannattaa vaihtaa paikkaa.

Oli pääsykokeet. Vituiks män, sano vatanen. (älkää kysykö mistä toi on)

Kaikki oli suunniteltu tän pohjalle.

Mä en halua jäädä kotiin enkä kotikaupunkiin koska jos opiskelen täällä, en pääse ikinä asumaan omillani. Se tulee olemaan niin että asun kotona kunnes löydän miehen joka huolii mut ja sitten se onkin kohtalo sinetöity. Sitten mä olen kuollut sisältä.
En mä sitä halua. Mä haluan tonne mihin hain ja mä haluan valmistua ammattiin josta olen haaveillut ja olla itsenäinen, kunnes joku, joka ottaa pois tarpeen todistaa että selviän, tulee kuvaan.

Ja mitä vittua tääkin on: harmi että koulujuttu ei onnistunut. Totako miestä mun pitäisi opetella rakastamaan? Paskanmarjat. Noin ei reagoida. Mä en ikinä, ikinä kommentoisi noin toisen älyttömänsuureen pettymykseen. Mä halusin vaan itkeä koko kotimatkan, jota nyt kuitenkin oli lähemmäs kolmesataa kilometriä. Enpä itkenyt. Vaan ajoin. Vähän liian lujaa omaksi parhaakseni. Vähän liian vihaisena itselleni.

Mitä mä nyt teen? En mä halua muuta kuin tätä. Mä en halua lukea muuta kuin psykologiaa. En vaan halua. Ja mulle on aivan sama mitä te sanotte elämästä ja siitä kuinka joskus pitää pettyä ja kuinka muissakin ammateissa voi pärjätä, mä en halua kuulla. En tosiaan aio opiskella merkonomiksi tai sosiaalitantaksi ja tympiintyä jossain vitun toimistossa loppuelämääni.

Huomenna vituttaa että kirjoitin tällaista kaiken kansan luettavaksi mutta oli pakko saada tämä ulos.

Kiitos ja anteeksi.